NaNoWriMo valmistui lauantaina. Oli kyllä todellinen tuskien taival. Ensin jäi saamatta ne kaksi kokeellista hoitoa, jotka piti saada ennen NaNoa. Toinen on yhä postin syövereissä (eli varmaan ikuisiksi ajoiksi kadonnut), toista saan joulukuun puolella. Äh. Pari uutta lääkettä sain, ne eivät auttaneet.
Sitten juuri täydellisesti 1.11. sotkin asiat niin, että kilpirauhaslääkkeeni ei imeytynyt, mikä laski verensokeriani entisestään. Osa vaikutuksista kesti pari viikkoa, kuten yleensä tällaisissa tapauksissa, osa jäi ilmeisesti pysyviksi. Ehdin siis huimat puoli vuorokautta nauttia uuden happirikastimeni vaikutuksista ennen kuin järkyttävä hypoglykemia vei toimintakyvyn.
Seuraavana sunnuntaina eli 8. päivä sain vakkarithaipaikassani kasvisruokaa, johon oli ilmeisesti vahingossa laitettu kalakastiketta soijakastikkeen sijaan. En ole histamiinille kovin herkkä, isoille histamiiniannoksille kyllä. Sain pahimman migreenin vuosiin, ja jotenkin sen jälkeen pää on “tuntunut huonolta” melkein joka päivä, viimeksi tänään. Vakkarimömmöni tuohon eli MSM:kään ei enää tunnu täysin auttavan. En tiedä mitä tapahtui.
Jo useita vuosia on mennyt niin, että varaan NaNoa ennen kasapäin hoitoja, mikään niistä ei auta ja heti NaNon jälkeen löydän jostain apua, joka kestää juuri sen kuukauden. Usein vielä NaNoakin ennen sama, viime vuonna oksitosiini ja tänä vuonna se influenssarokote. Jos vain olisin tiennyt, että se on kuin ihmelääke tänä vuonna, olisin ottanut sen myöhemmin!
Otin kyllä toisen influenssarokotteen toissa viikon maanantaina ja ehkä se hivenen auttoikin, koska toissa viikko oli näistä kolmesta vähiten kauhea ja maanantai sen paras päivä. Ei kuitenkaan edes verrattavissa edellisen rokotteen tuomaan buustiin.
Viruksia on saanut taas blokkailla niin usein, että olen mennyt laskuissa sekaisin. Ainakin seitsemän eri virusta NaNon aikana.
Miten se itse romaani? Sehän siinä niin paljon ärsyttääkin, että tarinan (ja etenkin henkilöiden) kanssa meni tosi hyvin, paremmin kuin vuosiin. Ei siitä vaan saa kaikkea irti kun pää on niin tahmainen ja kirjoittaa ihan mitä sattuu. Siksi tässä ei nyt ole oikein mitään oneliner- tai quottikamaakaan blogiin. No, ehkä saatte tämän pätkän, jonka jo NaNo-foorumille postasin, vaikka se ei ole edes valmiimmasta päästä. Pidän vain siitä itse.
Konferenssin kuraattori sitten vinkkasi “tiskin alta”, että jos Livia vaihtaisi sanan “hallusinogeeni” sanaan “enteogeeni”, niin esitelmä “saattaisi mennä läpi”. Tämän muutoksen jälkeen Livia löysikin itsensä Nagoyan tärkeimmän konferenssikeskuksen toiseksi isoimmasta salista luennoimassa etnomykologiaa japaniksi simultaanitulkattuna värikkäässä paisleykuvioisessa jakkupuvussa, joka miesvoittoisen yleisön ilmeistä päätellen oli ihan liian räväkkä, tai sitten he eivät vain tajunneet hänen esitelmästään hölkäsen pöläystä.
Selkeämpinä hetkinä olen oppinut ja oivaltanut monia hienoja juttuja. Jännää on se, miten tiibetinbuddhalaisuus kytkeytyy romaanini toiseen tarinaan – ja olen havainnut, että se liittyy myös useisiin muihin juttuihin romaanissa.
Fragmentaarinen rakenne on minusta toiminut hyvin, se on vain NaNon kannalta aika rankka, kun päivässä joutuu kirjoittamaan kohtauksen toisensa jälkeen. Olen kirjoittanut tätä hyvin palapelimäisesti, yleensä kirjoitan ihan samassa järjestyksessä kuin kohtausten on tarkoitus olla.
Ihan niin vähällä taustatyöllä en tule pärjäämään kuin etukäteen arvelin. Luettuna on nyt kaksi kirjaa ja puolivälissä kaksi, mutta jos nyt pari lisäkirjaa enää tarvittaisiin. Yksi lähdekirja löytyi omasta hyllystä – olin saanut sen vuosia sitten ystävältä, mutta en ollut koskaan lukenut. Toisesta lähdekirjasta löysin hämmennyksekseni lainauksen omilta nettisivuiltani.
Nyt pitää sitten editoida tämä raakile kokoon, edellinen romaani kustannustoimittajan kommenttien perusteella, tietokirja, näytelmä, antologia, novelli sekä kirjoittaa neljä novellia ja kolme kaksi artikkelia. :-P
Olen jo saanut aika paljon aikaan, kaksi uutta novelliakin jo aloitin, koska NaNon jälkeen minulla on ollut nyt kaksi hyvää päivää, mitä ei tapahdu ikinä. NaNossa 0 ja heti seuraavat kaksi päivää hyviä. Siinä on vittuilun makua, toisestakin syystä.
Tänään tulee täyteen neljä vuotta siitä, kun aivolisäkkeeni ja sitä myöten elämäni tuhoutui sabotaasin seurauksena. Tämän piti olla se vuosi, kun saisin kirjoittaa NaNoa luovuuden, mielikuvituksen, tarinan, hahmojen ja fiiliksen ehdoilla, en virusten, hormonien, verensokerin, autonomisen hermoston ja muiden puisevien asioiden. Ehkä vielä joskus.
